BLOGI

Mestari otti ison valokuvakansion käteensä ja tarkasteli sitä hetken. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi tätä selailin, hän ajatteli. Kansio oli perhealbumi, täynnä valokuvia eri vuosilta. Oli kuvattu vauvoja, syntymäpäiviä, matkoja, joulukoristeita, leipomista, arkea, aamuja, iltoja, hiihtoa, luistelua, uimista, retkeilyä - lähes kaikkea mahdollista mitä lapsiperheen elämään voikaan kuulua. Miten aika rientää, mestari ajatteli. Hän muisteli lapsia. Millaisia he olivat ja mikä oli kellekin ominaista? Mestarin kasvoille nousi ensin hymy, mutta sitten hän menikin vakavaksi. Millainen hän itse oli ollut tuolloin? Mitä hän oli ajatellut vanhemmuudesta, kun lapset syntyivät? Miten helposti asiat tuntuvatkin itsestään selviltä, mestari murahti lähes ääneen ja tunsi itsesyytöksen tunteen nousevan pintaan. Olenko ollut läsnä riittävästi? Olenko todistanut olevani hyvä vanhempi? Olenko ollut liian tiukka? Mitähän lapset mahtavat minusta nyt ajatella? Tästä täytyy puhua, hän päätti.

Mestari otti paksun pensselin käteensä ja siveli punamaalia vanhan ladon seinään. Maali levittyi hyvin ja jätti jälkeensä kauniin tasaisen pinnan. Mestari ihasteli lopputulosta ja pohti mitä sen aikaansaaminen oli vaatinut. Maalipurkki oli seisonut varastossa jo jonkin aikaa, joten maali oli sakkaantunut pohjalle. Purkin auki saaminen ei sekään käynyt ihan käden käänteessä. Sitten oli löydettävä hyvä sekoitinkeppi ja piti alkaa sekoittamaan. Aika kauan ja kärsivällisesti, jotta maali oli taas tasaista. Tämän jälkeen piti valita sopiva pensseli ja kurotella, kyykkiä, sivellä ja töpöttää. Koko urakka kesti hyvän tovin. Mestari oli tyytyväinen, että oli saanut suorittaa työnsä rauhassa. Työskennellessä keskittyminen ei herpaantunut edes naapurin moottorisahan pärinään eikä lammen vastarannalta kaikuvaan lauluun ja soittoon illan hämärtyessä. Aika kului kuin siivillä ja mestari uppoutui ajatuksiinsa työn lomassa. Viimeisten lautojen kohdalla olo tuntui jopa haikealta. Aikaansaamisen tunne oli voimakas ja miellyttävä.

Lastensuojeluyksikön rooli osana lastensuojelun prosessia on toteuttaa lapsen sosiaalityöntekijän valmisteleman asiakassuunnitelman ja lastensuojelulain mukaista hoitoa ja kasvatusta. Tehtävä on monisyinen ja vastuullinen. Go Strongilla olemme alusta saakka panostaneet dialogisuuteen ja systeemiseen toimintamalliin, jossa moniammatillinen työskentely on keskeisessä osassa.

Kevään kääntyessä kesäksi vietetään kouluissa vuoden tärkeimpiä hetkiä. Kiitospuheissa onnitellaan tehdyn työn palkinnoista ja toivotetaan ansaittua lomaa. Useissa kouluissa on tapana kevätjuhlapäivänä kokoontua yhteen juhlistamaan tuota hetkeä. Oppilaat, opettajat ja vanhemmat tavallista tyylikkäämmin pukeutuneena.

Mestari nosti katseensa ylös tietokoneen ruudulta. Etätyö tuntui puuduttavalta, mutta ainakin hän sai olla lähellä perhettään. Mestari katseli poikaansa, joka istui mökin rappusilla ja vuoleskeli ylpeänä puutikkua uudella puukollaan. Poika näytti keskittyneeltä ja levolliselta. Mitähän hän mahtaa ajatella tuossa istuessaan? Se selviäisi mestarille aivan pian.

Tänä keväänä perheissä ympäri maapallon on herätty aivan uudella tavalla tarkastelemaan lapsen oikeutta opetukseen. Suomenkin kouluissa yhden viikon aikana jouduttiin ratkaisemaan, kuinka tämä oikeus on mahdollista taata kaikille muuttuneessa tilanteessa. Kodin seinien sisälle suljetuissa perheissä lapsen koulupäivät ja tehtävät ovat tulleet lähelle kaikkia perheenjäseniä. Monessa perheessä ne ovat pitkälti määrittäneet ja rytmittäneet arkipäivien kulun.

Iltanuotion liekit löivät kohti tummenevaa taivasta kuten ennenkin. Mestari Karhu asetteli puupölkkyjä istuimiksi nuotion ympärille. Mestarin liikkeet olivat hitusen tavallista hitaampia ja jotenkin raskaampia. Hän asetteli istuimia etäälle toisistaan. Muutos ärsytti häntä. Mestari oli mietteissään ja kuunteli, kuinka mustarastas lauloi korkean hongan latvassa jossain lähellä. Joku asia on sentään kuten ennenkin, hän ajatteli. Paikalle saapui muitakin mestareita, mutta vähemmän kuin tavallisesti. Yksi tuli kiirehtien, toinen kumarassa. Eräs oli peittänyt kasvonsa huivilla. Kokous oli alkamassa. 

Mestari toisensa jälkeen kertoi, miten heidän lähipiirissään tilanne koettiin. Pelottaa. Masentaa. Outoa. Toivotonta. Voiko näin tapahtua? Miksi juuri meille? Mestarit olivat jo tovin keskustelleet siitä, miten ihmisten ahdinkoa voisi lievittää, kun eräs hiljaisena pysytellyt osallistuja nousi paikaltaan, ja siirtyi lähemmäs nuotiota kohentamaan tulta. Olemme tunteneet näin ennenkin, hän sanoi hiljaisella ja varmalla äänellä. Hän puhalsi kohti tulta napakasti. Kipinät sinkoilivat ja tuli räiskyi. Joskus luonto ohjaa meitä johonkin suuntaan, vaikkemme sitä odotakaan, mestari jatkoi. Hädän hetkellä toimimme ja yleensä selviämme. Kriisin eläneet ja siitä selviytyneet jatkavat toivomista. He tuntevat ja ajattelevat. He pohtivat edelleen mikä on oikein ja mikä väärin. Mestari suoristautui jälleen seisomaan ja katsoi ympärillä olevia lämmin ja luottavainen valo silmissään. Mustarastas lauloi henkeäsalpaavan kauniisti. Kaikki eivät selviydy, mestari sanoi ja sanat kaikuivat kuulijoiden korvissa. Heitä me kunnioitamme ja rakastamme muistoissamme. Juuri heille menetetyille omistamme muutoksen.

Onko minusta vanhemmaksi? Näin kysyi eräs isä mestari Karhulta katsellessaan poikansa leikkiä sinisen huoneen sohvalla. Alle vuoden ikäinen poika oli ottanut sohvan toisessa päässä istuvan äitinsä käsilaukusta puhelimen ja tarkasteli sitä keskittyneenä. Olet siis tullut kysymään neuvoa ja epäilet, onko sinusta vanhemmaksi, mestari vastasi. Isä nyökkäsi ja vaikutti mietteliäältä. Äiti, joka ei ollut vielä sanonut mitään, eikä olisi juuri ehtinytkään paimentaessaan pientä poikaansa, avasi nyt suunsa. Minä olen miettinyt samaa. Onko minustakaan vanhemmaksi? Meillä on niin paljon kaikkea keskeneräistä. Töissä on kiire. Väsyttää, eikä meillä ole enää yhteistä aikaa. Mestari otti pojan syliinsä. Hän istui äidin ja isän väliin sohvalle pidellen vetreää poikaa hellästi polvillaan. Lapsen ilme muuttui ja hän oli itkemäisillään. Näettekö, miten lapsi tarkkailee juuri teitä, mestari kysyi vanhemmilta? Poika hakee katsettanne ja odottaa ehkä jonkinlaista vastausta. Onkohan tämä okei? Onkohan tässä hyvä olla? Mitä vastaatte, jos pojan mielessä olisi tuollaisia kysymyksiä? On hyvä, isä vastasi, silitti pojan päätä ja puheli lämpimästi lohdutellen. Äiti myös rauhoitteli lastaan tulemalla lähemmäs ja vakuutteli, että näin on hyvä olla. Pojalla oli vaaleat hiukset ja iloiset silmät, jotka tapittivat nyt mestarin silmiin vienon hymyn saattelemana. Poika oli valmis leikkiin. Mestari keinui ja lauloi: ”autolla ajetaan varo varovasti, ettei kaatuisi kallis lasti…” Poika nauroi ja vanhemmat nauroivat ja kohta kaikki lauloivat ja keinuivat ja taas lauloivat. Tuota hytkymistä jatkui hyvän tovin, kunnes poika kyllästyi siihen ja ilmaisi tarvitsevansa päiväuniaan.

Olemmeko me kaikki eläväiset jotenkin yhteydessä toisiimme? Miksi metsässä tuntuu niin hyvältä? Onkohan valon kajastuksen hetki aamuisin ja iltaisin yhtä taianomainen myös muiden mielestä? Näin ajatteli tuleva mestari Karhu noin kymmenvuotiaana istuessaan nuotiolla kallion päällä kotitalonsa lähettyvillä. Paikka oli turvallinen. Siellä oli leikitty muiden tulevien mestareiden kanssa usein aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kallion päältä näkyi metsää ja suota. Tuolta paikalta saattoi nähdä kurkien tanssivan, joutsenten kaartavan taivaalle tai hirven ja jäniksen liikkuvan puiden lomassa. Ei ollut tulevalle mestarille epäselvää millainen on luonnon voima ja yhteys ihmiseen, niin ihmeellisen kauniilta tuo maisema näytti lapsen silmin.