Mestari Karhu – Korona on täällä!

Iltanuotion liekit löivät kohti tummenevaa taivasta kuten ennenkin. Mestari Karhu asetteli puupölkkyjä istuimiksi nuotion ympärille. Mestarin liikkeet olivat hitusen tavallista hitaampia ja jotenkin raskaampia. Hän asetteli istuimia etäälle toisistaan. Muutos ärsytti häntä. Mestari oli mietteissään ja kuunteli, kuinka mustarastas lauloi korkean hongan latvassa jossain lähellä. Joku asia on sentään kuten ennenkin, hän ajatteli. Paikalle saapui muitakin mestareita, mutta vähemmän kuin tavallisesti. Yksi tuli kiirehtien, toinen kumarassa. Eräs oli peittänyt kasvonsa huivilla. Kokous oli alkamassa. 


Mestari toisensa jälkeen kertoi, miten heidän lähipiirissään tilanne koettiin. Pelottaa. Masentaa. Outoa. Toivotonta. Voiko näin tapahtua? Miksi juuri meille? Mestarit olivat jo tovin keskustelleet siitä, miten ihmisten ahdinkoa voisi lievittää, kun eräs hiljaisena pysytellyt osallistuja nousi paikaltaan, ja siirtyi lähemmäs nuotiota kohentamaan tulta. Olemme tunteneet näin ennenkin, hän sanoi hiljaisella ja varmalla äänellä. Hän puhalsi kohti tulta napakasti. Kipinät sinkoilivat ja tuli räiskyi. Joskus luonto ohjaa meitä johonkin suuntaan, vaikkemme sitä odotakaan, mestari jatkoi. Hädän hetkellä toimimme ja yleensä selviämme. Kriisin eläneet ja siitä selviytyneet jatkavat toivomista. He tuntevat ja ajattelevat. He pohtivat edelleen mikä on oikein ja mikä väärin. Mestari suoristautui jälleen seisomaan ja katsoi ympärillä olevia lämmin ja luottavainen valo silmissään. Mustarastas lauloi henkeäsalpaavan kauniisti. Kaikki eivät selviydy, mestari sanoi ja sanat kaikuivat kuulijoiden korvissa. Heitä me kunnioitamme ja rakastamme muistoissamme. Juuri heille menetetyille omistamme muutoksen.

0 0
Feed