23.07.2022

Mestari nosti katseensa ylös tietokoneen ruudulta. Etätyö tuntui puuduttavalta, mutta ainakin hän sai olla lähellä perhettään. Mestari katseli poikaansa, joka istui mökin rappusilla ja vuoleskeli ylpeänä puutikkua uudella puukollaan. Poika näytti keskittyneeltä ja levolliselta. Mitähän hän mahtaa ajatella tuossa istuessaan? Se selviäisi mestarille aivan pian.

Radiossa soi Behm. Poika laski puukon ja piteli sileäksi vuoltua puutikkua käsissään. Hän sulki silmänsä ja lauloi: ”Hei rakas kerro mulle, mikä on tää tunne, kun ei riitä linnunratakaan”. Mestari hymyili. Taitaa poikani olla aika tyytyväinen ja ehkä jopa onnellinen. Osaa vuollakin noin taitavasti.


Artisti Behm laulaa myös kohtalosta. Tämä on varmasti useiden ihmisten mielissä tänä kummallisena aikana. Käpertyäkö kohtaloonsa ja ehkä kyynistyä vastoinkäymisten edessä, vai luottaako siihen, että asiat lopulta järjestyvät ihan hyvin? Mikä riittää, mikä on tarpeeksi? Olemmeko kenties eläneet puolihuolimattomasti yltäkylläisyyden keskellä ja ottaneet sen itsestäänselvyytenä? Tämä aika patistaa meitä huomaamaan ajattelumme ja toimintamme sudenkuopat. Millaisten arvojen mukaan elämme? Millaiset arvot ohjaavat työtämme? Mikä on kaikkein tärkeintä elämässämme?

Mestari havahtui ajatuksistaan. Poika yritti saada isänsä huomion ravistelemalla tätä hellästi kädestä. Poika katsoi syvälle mestarin silmiin. ”Mikä on kohtalo?” hän kysyi. Mestari nosti pojan syliinsä ja silitti tämän poskea. ”Voi poikani, tuohon kysymykseen on niin monta erilaista vastausta. Yksi voisi olla sellainen, että sinun kohtalosi on ollut syntyä tänne ja tähän perheeseen. Minun kohtaloni on se, että saan olla sinun isäsi. Kohtalo kattaa koko elämän ja se voi muuttua sitä mukaa, kun elämme. Se mitä ajattelemme, tunnemme ja teemme vaikuttaa kohtaloon. Se onko kohtalo hyvä vai huono, mikä se sitten kullekin onkaan, jää jokaisen itsensä ratkaistavaksi. Ymmärsitkö?”

Poika katseli järvelle ja kuunteli isänsä puhetta. Ilta-aurinko sädehti tyynen veden pinnalla. ”En aivan kaikkea, mutta tuntuu että minun kohtaloni on ihan hyvä. Minä rakastan sinua isä.” hän sanoi. Mestari painoi pojan rintaansa vasten ja antoi liikutuksen kyynelten valua pitkin partaansa. ”Minäkin rakastan sinua.” He istuivat siinä vielä hetken ja hengittivät samaan tahtiin. Kaikki tuntui täydelliseltä juuri sillä hetkellä. Hiljaisuuden rikkoi kaukaa kantautuva kuikan huuto ja Behmin pehmeä ääni: ”ilman sua, ne olis sointuja vaan”.